|
Hei,
Olen koiraharrastaja Kati Heiskanen. Asun mieheni, kolmen lapseni
ja koirieni kanssa Aleksis Kiven pitäjässä, Nurmijärvellä.
Olen taatusti sukuni ainoa pesunkestävä koiraihminen - luonnonoikku
siis. Vanhempieni harmiksi raahasin kotiin kaikkea koiriin liittyvää
rekvisiittaa ihan pienestä tytöstä lähtien. Sinnikäs työni
koira-asioiden puolesta tuotti lopulta tulosta ja vanhempani taipuivat
vastustamattoman edessä. Lapsuuttani ilahdutti kaksi koiraa, joista
toisen menetimme jo vuotisena, mutta kun olin kymmenen vanha muutti
kotiimme jämtlanninpystykorva Sere, jonka erilaisista tempauksista
perheemme sai nauttia lähes 16-vuoden ajan.
Se, että ensimmäinen oma koirani oli noutaja, ei ollut sattumaa.
Ihailin lapsena suunnattomasti isäni ystävän kultaisia noutajia. Kun
ne kiitivät pellolla hakemassa dami-pyssyllä ammuttuja noutoesineitä
tiesin, että tuollaisen minä haluan! Rotuvalinta tarkentui myöhemmin
ja vuonna 1990 sileäkarvainen noutajapoika Erro muutti mieheni ja minun
opiskelija-asuntoon. Erron kanssa tutustuimme noutoharrastukseen ja
nautimme täysin siemauksin vapaan opiskelija-elämän eduista.
Oman tuplalisääntymiseni jälkeen oli aika hankkia Errolle kaveri.
Oulun kiharat olivat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen ja
niinpä Gunde-kihara tassutteli kotiimme vuonna 1996. Vuotta myöhemmin
muutimme koko perheen voimin Ruotsiin Västeråsin vierelle pieneen
kommuuniin nimeltä Hallstahammar. Koska vallaton kihara piti saada
koulituksi tavoille marssin Gunden kanssa paikallisen flattikerhon
treeneihin. Olimme kiharan kanssa tervetulleita ja opin itse
käytännössä, että noutajakoulutus on naapurimaassa "lite
annorlunda".
Hyppäys pois noutajaroduista tapahtui vuonna 2000. Ilona-cavalier tuli
meille Erron paikan täyttäjäksi ja samana vuonna toteutin lapsuudenhaaveeni,
kun afgaani-prinsessa Kukka sipsutteli kotiimme. Afgaaneja olin
seurannut jo pitkään ennen Kukan tuloa, mutta rohkeus ei ollut
riittänyt moisen ihanuuden hankkimiseen. Lopulta keräsin rohkeuteni ja
lähdin tutustumaan afgaaniharrastajiin saaden lämpimän vastaanoton.
Gunden ikääntyessä tuli aika
miettiä sille seuraajaa. Olin ajatellut olevani kiharoiden suhteen
uros-ihminen, mutta koska talon kolmesta koirasta kaksi oli narttua, ei
uroksen hankkiminen tuntunut kovinkaan hyvältä ajatukselta. Kun kuulin
Ronja-kiharan olevan mahdollisesti "pieniin päin"
heittelehdin muutaman yön sängyssä ja ryhdyin sitten puhumaan
miestäni ympäri. Myönnetään, että neljännen koiran ottaminen
kolmen lapsen huusholliin ei ole järkevimpiä ideoita, mutta katunut en
ole. Olgasta on kasvanut ihana perheenjäsen ja harrastuskaveri ja
lopulta myös hieno äitikoira. Olgan ja ruotsalaisen Tarraksen
pentueesta meille jäi Gösta-poika kotiin kasvamaan.
Oman koiraharrastukseni lisäksi olen mukana järjestötoiminnassa.
Kiharakerhon toimintaan ajauduin Gunden saattelemana, ensin
"ulkomaankirjeenvaihtajaksi", lehtitoimikuntaan ja hallituksen
varajäseneksi. Kiharakerhon puheenjohtaja olen ollut vuodesta 2002
lähtien.
Jotta aika ei tulisi pitkäksi jaksan torniolaiseen tyyliin innostua
talvisin jääkenttien herrasmiespelistä jääpallosta. Myös lasten
erilaiset liikuntaharrastukset sekä oman kunnon ylläpito ovat mukavaa
vapaa-ajanvietettä.
Lopuksi koiraharrastajia vähiten kiinnostavat asiat: olen
koulutukseltani maantieteilijä (FM) ja työskentelen Suomen
Standardisoimisliitossa SFS osastoinsinöörinä.
Kati
|
Kati Ja Olga 2007 Kuva: Sanna
Sierilä
Lapset ja koirat
marraskuussa 2006
|
|